Keväällä 2015 ensi kertaa järjestetyn Helsinki Lit -festivaalin idea on kerrassaan erinomainen. Tapahtuman tarkoitus on luoda ja vahvistaa suomalaisten ja ulkomaalaisten kirjailijoiden välistä dialogia. Juuri kansakuntien, kulttuurien ja kielten rajat ylittävä vuoropuhelu on asia, jota kirjallisuuden kenttä tarvitsee pysyäkseen toimintakykyisenä, kekseliäänä, mielikuvitusrikkaana. Kirjallisuus ei viihdy kansallisissa tai missään muissakaan umpioissa, vaan se kaipaa jatkuvaa kielellistä ja kulttuurista vaihtoa, ideoiden maahantuontia ja maastavientiä. Dialogi on kaiken sosiaalisen ja kulttuurisen kanssakäymisen perusedellytys. Ilman sitä kirjallisuus kuihtuu pois. Vaikka tekstit olisivat muodoltaan yksinpuheluita, ne on aina kirjoitettu jollekulle.
Kulttuuritapahtumana Helsinki Litissä yhdistyivät erityisyleisöille suunnattujen ja niin sanotun matalan kynnyksen tilaisuuksien hyvät puolet. Noin 1200 pääsylipun lunastanutta saattoi seurata kirjailijoiden keskusteluja intiimisti paikan päällä, mutta tapahtumat toistettiin hyvien yleisradioperinteiden mukaisesti suorana kaikelle kansalle katsottavaksi ja kuunneltavaksi.
Dialogia lavalla myös kuultiin, kun erimaalaiset kirjailijat keskustelivat englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi omista ja toistensa teksteistä, mutta aivan kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Lavalle tuodusta lierihatusta ponnahti nimittäin yllättäen esiin jokeri.
Hassan Blasimia, Irakista kotoisin olevaa mutta Suomessa jo yli kymmenen vuotta asunutta kirjailijaa, oli pyydetty lukemaan novelliaan arabiaksi ääneen, ja tarkoitus oli, että kirjailija Juha Itkonen lukisi sitten vastaavan kohdan suomennoksesta. Näin lopulta kävikin, mutta sitä ennen Blasim piti spontaanin oloisen mutta varsin harkitunkuuloisen puheen, jossa hän ihmetteli hänelle varattua typistettyä roolia festivaaleilla. (Tässä linkki Yle Areenaan.) Chaplinin hatun alla välkähti tricksterin virnistys, mutta hymyn takana piili ilmeisiä turhautumisen tunteita. Blasim oli selvästikin lopen kyllästynyt olemaan kirjallisuuden ”mamu”.
”Mamu” on sana, jolla Blasim viittasi itseensä muutoin englanninkielisessä puheessa. Blasimin suussa se ilkkui Suomessa vallitseville stereotyyppisille käsityksille maahanmuuttajista. ”Tässä on mamu, joka ei myy pizzaa vaan kertoo teille tarinoita.” Sanassa on kieltämättä vähättelevä, lapsellistava sävy. Kukaan tuskin haluaisi ”mamua” ainakaan ensisijaiseksi attribuutikseen.
Blasimin interventio nostaa esiin isoja teemoja. Millainen on kirjallisuuden ”toisten” paikka Suomessa? Millä ehdoin maahanmuuttajataustaiset kirjailijat näkyvät kirjallisuuden kentällä? Kuullaanko ”mamukirjailijoita” ylipäänsä? Onko heillä mahdollisuus samanlaiseen yksilöllisyyteen kuin ”suomensuomalaisilla” kollegoillaan? Suodaanko heille oikeus olla hahmoina ristiriitaisia, ambivalentteja, vai onko heidät tuomittu jonkin tietyn identiteettiposition edustajiksi?
Helsinki Litin järjestäjien puolustukseksi on mainittava, että kyse oli sikäli väärinkäsityksestä, että he olivat luulleet Blasimin nimenomaan haluavan lukea tekstejään. Mutta toisaalta voi kysyä, olisiko tilanne ollut toinen, jos Blasim puhuisi sujuvaa suomea tai sujuvaa englantia. Missä määrin ”kielipuolisuus” rajoittaa hänen mahdollisuuksin käydä dialogia Suomessa?
Ei Blasimin kielitaidossa sinänsä mitään vikaa ole. Arabiaa hän epäilemättä osaa oikein hyvin, ei häntä muutoin olisi Guardianissa kutsuttu ”kenties parhaaksi arabiankieliseksi nykykirjailijaksi”. Tuskinpa kukaan hänen novellejaan bulgarian-, englannin-, italian-, puolan-, ruotsin-, saksan-, suomen-, tanskan- tai turkinkielisinä käännöksinä lukeva epäilee hänen kompetenssiaan käyttää kieltä. Päinvastoin, Blasim on musertavan taitava luomaan lyhyissä novelleissaan kokonaisia omalakisia universumeja, jotka saavat lukijan epäilemään oman maailmankuvansa perusteita.
Helsinki Litin monologissaan Blasim ei voinut kuitenkaan puhua arabiaa siitä yksinkertaisesta syystä, että paikalle ei ollut kutsuttu arabiaa osaavia tulkkeja. Sen sijaan hän käytti maailman kansainvälisintä kieltä, niin kutsuttua broken englishiä, joka soveltuu aivan erinomaisesti juuri erikielisten väliseen dialogiin, ajatusten vaihtoon. Blasim onnistuikin välittämään viestinsä sekä yleisölle paikan päällä että meille tilaisuutta netin kautta seuranneille.
”Rikkinäisessä englannissa” samoin kuin murretussa suomessakin on kuitenkin omat kommunikaatioon vaikuttavat ongelmansa. Kieltä murtaen puhuvia ei nimittäin oteta vakavasti: heille puhutaan korostetun hitaasti ja kovalla äänellä aivan kuin ongelma ei olisi kielitaidossa vaan järjenjuoksussa. Kielivirheet ovat ylimalkaan suhteellinen asia. Kirjakielen näkökulmasta jokainen suomea äidinkielenään puhuva syyllistyy jatkuvasti monenlaiseen norminvastaisuuteen, mutta näitä äidinkielisen tekemiä virheitä ei pidetä samalla tavalla raskauttavina kuin suomea toisena kielenä puhuvan tekemiä virheitä. Oikeastaan kyky tehdä oikeanlaisia virheitä on tärkeä osa kielitaitoa. Joskus nimittäin juuri korostetun huoliteltu puhetapa voi paljastaa puhujan ei-äidinkielisyyden.
Laajasti ottaen asia liittyy tietysti kielikäsityksiin yleensä ja etenkin siihen, että kieli on Suomessa mielletty ensisijaisesti kansalliseksi olioksi. Siksi murrettu suomi nähdään helposti uhkaksi kansalliselle yhtenäisyydelle.
Kirjallisuus ei kuitenkaan kommunikoi ”rikkinäisillä” kielillä vaan käännöksillä. Kun Suomessa vihdoin jossain vaiheessa havaitaan, että keskuudessamme elää Hassan Blasim -niminen maailmalla arvostettu kirjailija, joka käyttää kirjailijantyössään arabiaa, kieltä jota hyvin harva kirjallisuudentutkija tai kulttuuritoimittaja osaa, meidän on ajateltava uusiksi alkuperäisteoksen ja käännöksen välinen hierarkia ja annettava jälkimmäiselle sille kuuluva arvo. Kun me nimittäin puhumme Blasimin teksteistä Suomessa, me puhumme nimenomaan Sampsa Peltosen erinomaisista suomennoksista. (Vaikka Helsinki Lit –fesivaaleilla jaettiin Jarl Hellemanin kunniaksi nimetty käännöskirjapalkinto, kääntäjät eivät saaneet juurikaan huomiota, kuten Kersti Juva ja Oona Timonen blogeissaan huomauttivat. Blasimin suomentajakin olisi jäänyt kokonaan mainitsematta ellei yleisö olisi puuttunut asiaan.)
Blasimin monologi oli suunnattu sekä kirjallisuusinstituutiota säätelevälle eliitille että niin sanotuille tavallisille lukijoille, kirjallisuuden kuluttajille. Vaikka se lähti liikkeelle yhden kirjailijan kokemasta turhautumisesta, se kosketti laajasti kirjallisuuskäsityksiä. Millaista kirjallisuutta me arvostamme? Vaikuttavaksi tuon monologin teki paitsi sen spontaanisuus myös kesto. Blasim näet jatkoi provokaatiotaan tarpeeksi kauan, jotta katsoja alkoi tuntea olonsa yhtä vaivaantuneeksi kuin miltä lavalla istunut Juha Itkonen näytti. ”Uskotaan, uskotaan. Lopettaisi jo ja alkaisi lukea sitä perhanan novelliansa.”
Kuva: Marjaana Malkamäki