Kun sain käsiini Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) uuden englanninnoksen Unknown Soldiers (2015), luin ensimmäiseksi romaanin viimeisen kappaleen ja erityisesti sen viimeisen virkkeen. Viimeisessä kappaleessa väsyneet sotilaat nukkuvat sodan päättymisjulistuksen jälkeen mäntykankaalla ja hyväntahtoinen syysaurinko katselee heitä lempeästi. Romaani päättyy sanoihin: ”Aika velikultia.”
Niin kuin hyvin tiedetään, Tuntemattoman edellinen englanninkielinen käännösyritys vuodelta 1957 oli täydellisen epäonnistunut torso, jossa viimeinen virke kuului latistavasti ja toteavasti: ”These were good men.” Uusi Tuntemattoman kääntäjä, Liesl Yamaguchi on tavoittanut Linnan kertojanäänen eri sävyt – ironisen ja myötätuntoisen – taitavasti. Viimeinen virke kuuluu uudessa englanninnoksessa näin ”Rather dear, those boys.” Dear ja boys nostavat esiin olennaisen – paitsi, että romaanin kuluessa konekiväärikomppanian kolmannen joukkueen miehet ovat tulleet lukijalle tutuiksi ja rakkaiksi, he ovat suurelta osin vielä hyvin nuoria poikia.
Tuntematon sotilas (1954) on moniääninen ja monikielinen romaani. Se on tunnettu suomen kielen eri murteita puhuvista henkilöhahmoistaan, mutta romaanissa korostuvat myös päällystön ja sotilaiden väliset kielierot: upseerien muodollista ja ihanteellista puhetapaa vasten asettuvat sotilaiden reuhaavat ja rienaavatkin puhetavat. Murteisiin perustuva ”monikielisyys” on ollut romaanin käännösten suurin kompastuskivi. Ruotsinnoksessa (Okänd Soldat, 1955) kääntäjä Nils-Börje Storbom ratkaisi asian käyttämällä Suomen ruotsinkielisiä murteita.
Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole – ja kuten Yamaguchi jälkisanoissaan korostaa – englannin kielen murteet kantavat mukanaan esimerkiksi luokka-asemia tai paikallisuuksia, jotka vääristäisivät tai typistäisivät henkilöhahmoja. Samaa pulmaa pohti uuden saksannoksen (Das Unbekannte Soldat 2014) tekijä Angela Plöger vuosi sitten Frankfurtin kirjamessuilla: Saksan paikallismurteiden käyttö aiheuttaisi hahmoille niin ideologisia kuin poliittisiakin taakkoja. Siksi on käännettävä toisin.
Yamaguchi on käännöksessään nähnyt vaivaa saadakseen eri ”kielet” näkyville ja osaksi henkilöhahmon omaa tyyliä. Hän hyödyntää esimerkiksi amerikanenglannin slangia ja erilaisia puhekielisyyden ilmentymiä. Helsingin Sanomissakin toukokuussa lyhykäisesti uutisoitu Independent-lehden nuiva arvio, jonka mukaan sotilaat 1940-luvun Suomessa eivät voineet käyttää amerikanslangin ilmauksia, ei tee oikeutta Yamaguchin käännöksen ratkaisuille. Eiväthän Tuntemattomankaan murteet ole mitään aitoja tai puhtaita murteita, koska sellaisia ei ole olemassakaan!
Itse asiassa murteiden puhtaudesta kiisteltiin romaanin ilmestyttyä 1950-luvulla ja Tuntemattoman kymmenenteen painokseen murteet ”korjattiin”. Kielitieteilijöiden näkemykset voittivat kirjailijan ”äänen”, Linnan harmiksi, kuten Yrjö Varpio on tuonut esille. Varpio on toiminut uuden käännöksen asiantuntija-apuna.
Yamaguchin käännöksestä on ilmestynyt myös kiittävä arvio Herald Scotlandissa, jossa Daniel Golden pitää kääntäjän ratkaisuja onnistuneina: ”In translation, Linna’s novel takes on greater complexity. Translator successfully transfers the uniqueness of each soldier’s dialogue into English.” Luettuani Unknown Soldiersin (ja aikoinaan myös kehnon The Unknown Soldierin) olen arvioijan kanssa samaa mieltä. Kääntäjä tavoittaa hyvinkin erilaisten keinojen avulla jokaiselle henkilöhahmolle ominaisen tapansa olla eli puhua. Siinä on kysymys pikemmin puheen rytmistä ja sanavalinnoista kuin varsinaisista murteista.
Esimerkiksi kannakselaisen Antti Rokan puheen vauhdikkuus ja puheen kautta henkilöhahmoon rakentuva eloisuus ja vilkkaus on tavoitettu paitsi lauserytmin, myös puhekielen lisäkesanojen ja kirjoitusmuotojen sekä slangin avulla. Rokan tullessa täydennysmiehenä ensimmäistä kertaa joukkueen telttaan toverinsa Suen Tassun kanssa, hän pitää yllä itselleen ominaista jatkuvaa puhetta:
”Company boss said’da go over’n and join Koskela’s fellas. You must be Koskela then. Boss said we oughdda introduce ourselves and you’d figger out what to do with us. We’re your replacements, see. I’m Rokka and this fella here’s my buddy Suslin’. But where’re we gonna find a place to sleep? Well, guess there’s a lil’ space here. C’mere Suslin’. --- Hey, lissen Ensign! You know what time we’re headin’ out?”
[Komppa ukko hää sanokii jot mänkää Koskela luo. Sie varmaa sit oot Koskela. Sellasii terveisii hää lähetti jot tie mitä tahot meil. Myö ollaa täyvennysmiehii näät. Mie oon Rokka ja tää miun kaver, hää o Sus. Mut mihi myö käyvää nukkumaa? --- Tiijät sie vänskä millo myö lähetää?]
Rokan hengästyttävä puherytmi ja vilkkaasti aihepiiristä toiseen liikkuva juttelu päättyy hänen käyttämäänsä epäsovinnaiseen upseerien puhutteluun ”Hey, lissen Ensign”, jossa t-kirjaimen pudottaminen (listen-lissen) vielä erikseen alleviivaa puhuttelun epämuodollisuutta ja Rokan hahmon auktoriteettivastaisuutta.
Tuntemattoman kääntäjän ratkaisut korostavat Väinö Linnan romaania taideteoksena. Realistinen lukukoodi ei tee oikeutta romaanin taitavalle kerronnalle, veijari- ja seikkailuromaanin piirteille ja ilmeikkäille henkiöhahmoille. Siksi murteitakaan ei ole tärkeää kääntää, vaan pikemminkin on koetettava tavoittaa jokaisen hahmon yksilömurre. Yamaguchi on onnistunut antamaan omanlaisensa äänen henkilöhahmoille: eri ”kielistä” syntyy se elävyys, joka tekee Tuntemattomasta modernin klassikon.