Blogi

Näytimme kieltä Luulajassa

Uutisista tutulla Tornio-Haaparannan linja-autoasemalla ei ollut perjantaina 23. lokakuuta kuin muutama Suomeen matkalla ollut kulkija. Siirtolaisten ”virtaa” vastaan uskaltautui kaksi tutkijamatkailijaa, joiden päämääränä oli Luulajan Kulturhusetissa järjestettävä Bok & bild –tapahtuma. Juna- ja linja-automatkalla oli aikaa ihailla maisemia.

Tänä vuonna Kirja & kuva -messujen teemana oli Suomi. Kunniakas tehtävämme oli haastatella viittä kirjailijaa, joilla kaikilla on yhteyksiä Tornionjokilaaksoon.

Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset (2014, WSOY) lähtee liikkeelle rajajoen varrelta. Milla Ollikaisen dekkaritrilogia, Veripailakat, Vesiraukka ja Pirunkuru (2013-2015, Like), sijoittuu Ylläksen alueelle. Maria Peuran romaanin Ja taivaan tähdet putoavat (2014, Teos) toinen päähenkilö on kotoisin Peräpohjolasta. Paula Vartiaisen Taftihame (2010, Finskan) on kielellä leikittelevä kuvaus vilkkaan tytön lapsuudesta Kolarissa. Aki Ollikaisen Mustassa sadussa (2015, Siltala) ei olla pohjoisessa vaan Etelä-Suomessa, mutta kirjailija on itse asunut Kolarissa.

Pyysimme kirjailijoita myös lukemaan otteita kirjoistaan. Maria Peuran vahvasti lukemaan näytteeseen sisältyi lahkolaissaarnaajan ”paathokselhinen” puhe. Paula Vartiaisen valitsema teksti taas kuvaa nautittavasti monikielisiä käytäntöjä ja yksikielisyyden määrittelyprosessia:

Miever määnver osver taanver munkver kiver loiver,* huutaa äiti ja kulkee samalla kohti tontin nurkkaa. Pikkusisko ei ymmärrä ver-kieltä, muuten se änkeäisi heti äidin mukaan. Äiti hyppää ketterästi aidan yli leipomon puolelle. Ohi kulkeva lihava täti katselee äidin perään ja pudistelee päätä.

-       Onpas hän notkea ja nopea. Mitä kieltä tuo äitis oikein puhhuu?

-       Siansaksaa.

-       Onkos se semmonenkin kieli oikeastikki olemassa?

-       No on. Joo vainenki!

Koitiäntti konimentti kosthaanontti koilementti konkitmuntti,** sanon siskolle, nyt konttikielellä, muttei se tajua sitäkään. Eikä tätikään. Ne ovat ummikkoja molemmat. Osaavat vain yhtä kieltä. Lappia.

- Sullapa vasta kielipää on. Noin nuorella. Että siansaksaaki, täti päivittelee. (s. 83)

----

* mie mään ostaan munkkiloi

** äiti meni osthaan meile munkit

Yksilöhaastattelujen jälkeen pyysimme kirjailijajoukkoa pohtimaan kielen merkityksiä. Kieltä luonnehdittiin sekä työ- että leikkikaluksi, ja tunnustettiin sen merkitys identiteetille. Kieli on koti ja selviytymiskeino.

Hieman yllättävää oli se, että kirjailijat olivat jokseenkin yksimielisiä dialogin kirjoittamisen helppoudesta ja nautinnollisuudesta. Puhetapojen ja kielellisten omintakeisuuksien avulla luodaan henkilöhahmoja.

Kävimme kuuntelemassa sarjakuvataiteilija Anneli Furmarkia, joka kertoi anekdootin teoksensa Den röda vintern (2015, Kartago) ranskannosprosessista. Ranskalainen kustantaja halusi albumiin uuden kannen, koska alkuperäinen kansi muistutti kääntäjän mukaan liiaksi neuvostopropagandaa. Sen sijaan kanteen haluttiin pohjoismaalaista melankoliaa. Tapaus on havainnollinen esimerkki siitä, että kääntämisessä on kyse muustakin kuin kielestä.

Iltajuhlassa saimme kuulla paikallisia runoilijoita. Katarina Kieri luki pätkän kirjastaan Vårt värde (2015, Norstedts), jossa oli ruotsin kielen seassa suomenkielisiä sanoja ja ilmauksia. Tornedalilainen kielisekoitus korosti liikuttaviakin sävyjä saavan tekstin identiteettipoliittista sanomaa.

Iltaohjelmassa soitti paikallinen bändi, Jani Kaunis & The Puukot, jonka solisti lauloi ja spiikkasi soljuvalla finskalla. Bändi ei suinkaan vääntänyt rautalankaa vaan sai sen soimaan kirkkaan melankolisesti. Olavi Virran ja Topi Sorsakosken manttelinperijä tulee Ruotsin Luulajasta.

Alla olevasta kuvasta ei ehkä voi päätellä, että tutkijamatkailijat ovat syvällä epämukavuusalueellaan.