Blogi

Kieltä käyttämällä ihminen kiinnittyy lähiympäristöönsä ja kasvaa yhteiskunnan jäseneksi. Mitä monipuolisempi ja vahvempi yksilön vuorovaikutussuhde ympäristönsä kanssa on, sitä todennäköisemmin syntyy jännitteitä, jotka vähitellen pakottavat hänet tarkistamaan käsityksiään omasta identiteetistään ja vallitsevan kulttuurin olemuksesta.

Elokuva Edelleen Alice on hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää kieli ja ilmaisukyky ihmiselle on. Siinä näyttelijä Julianne Mooren esittämä kielitieteen professori joutuu käymään läpi Alzheimerin taudin kohtalokkaita vaiheita. Ensin Alice unohtelee sanoja ja sovittuja tapaamisia, sitten hän eksyy tutussa asuinympäristössään ja menettää vähitellen kykynsä ilmaista ajatuksiaan. Lopulta hän ei tunnista läheisiään eikä pysty normaaliin kanssakäymiseen. Ainoa asia, mikä Alicelle jää, on hämärä aavistus entisestä identiteetistään ja siihen joskus kuuluneista tunnetason kokemuksista.

Tavallaan Alicen kehityskaari kuvastaa sitä, mitä filosofi Ludwig Wittgenstein ilmaisi teoksessaan Tractatus Logico-Philosophicus (1921) väitteellään "Kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja". Alicen maailma kutistuu sitä mukaa kuin hänen kielelliset voimavaransa ehtyvät. Wittgenstein ei kuitenkaan tarkoittanut aivan sitä, mitä Alicelle tapahtui. Tractatuksessaan Wittgenstein käsittelee pikemminkin kielen ja todellisuuden suhdetta. Filosofi toteaa, että ihminen pystyy järkevästi puhumaan vain siitä, mitä hän kykenee havaitsemaan ja osaa tiivistää ytimekkääseen ja yksiselitteiseen sanamuotoon.

Koska ihmiskieli ei riitä kuvaamaan monitulkintaisia ja spekulatiivisia ilmiöitä tyydyttävästi, Wittgenstein rajaa mielekkään inhimillisen kommunikaation ulkopuolelle sellaiset hankaliksi kokemansa alueet, kuten tunteet, eleet, arvot, visiot, konnotaatiot ja mielikuvat. Ainoa keino, jolla ihminen Wittgensteinin logiikan mukaan pystyisi venyttämään maailmansa rajoja, on ilmaisukykynsä hiominen ja sanavaraston parantaminen. Kielitaitoaan laajentamalla ihminen saisi käyttöönsä ylimääräistä ilmaisuarsenaalia, jota käyttämällä hän pystyy kuvailemaan uusia, aiemmin havaitsematta jääneitä ilmiöitä. Esimerkiksi arktisen Siperian kielissä on monta lunta tai jäätä kuvailevaa sanaa, jotka puuttuvat lauhkeilla ilmastovyöhykkeillä puhutuista kielistä. Wittgensteinilaisittain rajoitetussa maailmassa laajalla kielitaidolla on kuitenkin vain marginaalinen vaikutus yksilön kommunikatiivisiin mahdollisuuksiin: esimerkiksi tunteista ei saisi puhua sen enempää samojedin kielellä kuin suahilin kielelläkään.

Wittgensteinin ankara vaatimus kommunikaation ja kielenkäytön täydellisestä mielekkyydestä pohjautuu enemmän teoreettiseen kuin käytännölliseen harkintaan. Runouden ja fiktiivisen kertomakirjallisuuden suosio osoittaa, kuinka paljon tunteet, mielikuvitus ja assosiaatiot merkitsevät ihmisille. Kieli on käytännössä paljon enemmän kuin vain ajatusten ilmaisuväline: siinä saavat muotonsa niin lapsuudenmuistot ja esteettiset arviot kuin myös toivon ja pelon tunteet. Kun kielen olemusta ajatellaan ihmisen kehitysopillisesta näkökulmasta, ihmisten ei-verbaaliset aistilliset kokemukset korostuvat. Alkuihminen on saattanut liikuttua linnunlaulusta ja halunnut matkia sitä. Laulun dynaaminen, rytminen ja temporaalinen vaihtelu lienee saanut erilaisen merkityssisällön eri tilanteissa. Näin ihminen olisi oppinut puhumaan ja käyttämällä musiikkia ja lyyristä fraseerausta viestien välittämiseen. Kielen vanhimmat tekstit ovat usein runomuotoisia tai laulun aiheita. Vanhin itämerensuomalaisella kiellellä kirjoitettu teksti (Tuohikirje numero 292) on arvoituksellinen loitsu nimeltään ”Jumalan nuoli”:

 jumolanuoli ï nimiži

nouli se han oli omo bou

jumola soud'ni iohovi

 [Jumalan nuoli, ihmisen /nuoli sekä nuoli oma./Tuomion jumalan kahlittavaksi.]

Tuohikirjeen kieli on 1200-luvulta, jolloin viron, vatjan, vepsän ja suomen kielet eivät vielä olleet erkaantuneet toisistaan. On esitetty, että teksti noudattaa kalevalamittaista runoa, jonka jokainen säe on kirjoitettu omalle rivilleen. Toinen esimerkki vanhan kieliaineksen runopainotteisesta asusta on Hollannin kielen vanhin lause, jonka kirjoitti eräs flaamilainen munkki vuonna 1100 englantilaisessa luostarissa. Rivin tai säkeen arvellaan olevan vanhan rakkauslaulun alku, joka tutkijoiden mukaan saattaa olla käännös espanjalaisesta kansanlaulusta:

 Hebban olla uogala nestas hagunnan hinase hic anda thu: uuat unbidan uue nu? [Kaikki linnut ovat aloittaneet pesänsä rakentamisen, paitsi minä ja sinä: mitä me vielä odottelemme?[

Vanhoissa kielinäytteissä lyyrinen sisältö ja melodinen runomuoto kulkevat usein käsi kädessä. Onko tämä kenties osoitus siitä, että ihmisellä on luontainen taipumus ilmaista rakkaimmat ja lähimmät ajatuksensa laulun tapaan, kuin matkien äidin äänen rytmiikkaa ja sävellajia? Mikäli tämä pitää paikkansa, ihmisen itsetunnon, luovuuden ja tunneälyn tärkein perusta olisi hänen kielensä. Kun ihminen oppii äidinkielensä, hän ei ainoastaan omaksu sanoja, vaan samalla tiettävästi imee itseensä identiteettinsä perusaineet. Tämän vuoksi on erittäin epätodennäköistä, että myöhemmin opittu kieli voi koskaan syrjäyttää ihmisen ensimmäiseksi omaksuman kielen. Toinen kieli voi toki rikastaa ja avartaa yksilön henkistä maailmaa ja saattaa joskus jopa korvata äidinkielen analyyttisena työvälineenä. Silti äidinkielen kaiku kuuluu aina, kun ihminen esittää asiaansa myöhemmin opitulla kielellä. Lauseiden poikkeava rakenne, yllättävä sananvalinta, kielivirheistä ja korostuksesta puhumattakaan, paljastavat viimeistään puhujan tai kirjoittajan vieraan kielitaustan.

Päätän kirjoitukseni yksinkertaisella runolla, jonka joskus 1980-luvulla kirjoitin hollanniksi ja käänsin sitten suomeksi kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Omasta mielestäni en täysin onnistunut käännöksessä, vaikka se tuntuu jollakin tavalla toimivan paremmin kuin vanhahtava alkuteksti. Lukija olkoon armollinen!

 Aart de Heer on Turun kaupunginkirjaston johtaja. Hän avasi 6.3. pidetyn Kirjallisuuden satakielet -  mitä kieliä suomalainen kirjallisuus osaa?