Vuosi sitten joulun alla Tampereen kaupunginkirjaston musiikkiosastolla esiintynyt duetto Ninni Poijärvi ja Ali Alawad toi valoa poikkeuksellisen pimeään syksyyn. Poijärvi on amerikanmusaan erikoistunut viulisti ja laulaja, Alawad taas Irakista Suomeen turvapaikanhakijana saapunut ud-luutun soittaja. Yhdessä he muodostivat painavan kommentin syksyn aikana kiihtyneeseen keskusteluun turvapaikanhakijoista.
Poijärvi kertoi, että yhteisen sävelen he löysivät nimenomaan joululauluista.
Joululaulujen suosio irakilaisten keskuudessa saattaa herättää ihmetystä uskontojen eroavaisuuksia pohtivien mielissä, mutta aiheensa perusteella ne sopivat tilanteeseen vallan mainiosti. Kertovathan joulun tapahtumat pakolaisuudesta ja turvapaikan etsimisestä.
Konsertissa esitetty ”Taivas on sininen ja valkoinen” löytyy videotallenteena täältä. Esitys osoittaa vastaansanomattomasti, miten eri puolilta maailma peräisin olevat musiikkiperinteet soivat kovin kauniisti yhteen.
* * *
Viime vuoden jouluaaton Helsingin Sanomissa kerrottiin, että lahtelainen maahantuontiyritys Ahti Vesalainen Oy lahjoitti vastaanottokeskuksiin sata kappaletta arabiankielisiä Tove Janssonin Taikatalvi-romaaneja. Hyvässä maailmassa tuo tieto olisi tietysti laitettu etusivulle, nyt se löytyi kulttuurisivulta yhden palstan pikku-uutisena.
Yrityksen edustajan Jaakko Vesalaisen mukaan kirjojen avulla voi helpottaa ja nopeuttaa maahanmuuttajien kotoutumista. ”Mutta ennen kuin vieras kieli avautuu, voi tutustua suomalaiseen tarinaan omalla kielellä.”
Vastaavan idean esitti Erik Helmerson Dagens Nyheterissä otsikolla ”Låt flyktingarna läsa Astrid Lindgren”. Hän ehdotti, että vastaanottokeskuksiin jaettaisiin arabiaksi, somaliksi ja pastuksi käännettyjä ruotsalaiskirjoja. Sopivia kulttuurin opettajia olisivat Lindgrenin ohella Vilhelm Moberg, Marianne Fredriksson ja Jonas Hassen Khemiri. Laajemmin pohjoismaihin sopeutumiseen auttaisivat naapurimaiden Knausgård, Blixen, Laxness ja Oksanen.
Kenties Helmerson ei tiennyt, että Ruotsissa asiaan oli jo tartuttu. Nuo suomalaisliikemiehen ostamat Taikatalven arabiankieliset käännökset oli nimittäin julkaissut ruotsalainen Dar al-Muna -kustantamo.
Jordanilaistaustainen Mona Henning Zureikat perusti Dar al-Munan vuonna 1984. Se on julkaissut yli 130 arabiankielistä käännöstä pohjoismaisista kirjoista, lähinnä lastenkirjallisuutta mutta myös Pär Lagerkvistia, Henning Mankellia ja Jan Guillouta.
Tänä syksynä Helsingin Kirjamessuilla vieraillut Henning Zureikat korosti lukemisen merkitystä keinona tutustua uuteen kotimaahansa.
En voi tietää, mihin suomalaisiin vastaanottokeskuksiin lahjoitetut Taikatalvet ovat päätyneet, mutta kuvittelen niiden jättäneen jälkensä lukijoiden mieleen. Ehkä teos onnistui hälventämään tulijoiden outouden tunnetta. Uuteen totuttelusta siinä on nimittäin kyse.
* * *
Koska muumit nukkuvat talviunta, he eivät tiedä mitä Muumilaaksossa talvisin tapahtuu. Taikatalvessa Muumipeikko herää kesken untensa ja näkee vieraaksi muuttuneen kotiseutunsa.
”Harmaa puolihämärä peitti tiheänä koko laakson. Mutta laakso ei ollut enää vihreä, se oli valkea. Kaikki liikkuva oli nyt liikkumatonta. Kaikki elävät äänet olivat poissa. Kaikki kulmikas oli muuttunut pyöreäksi.”
Tutun ympäristön muuttuminen aiheuttaa Muumipeikossa vahvan vieraantumisen tunteen:
”Hän katsoi jasmiinipensasta, jossa paljaat oksat olivat huolimattomasti sikin sokin, ja ajatteli kauhistuneena: Se on kuollut. Koko maailma on kuollut minun nukkuessani. Tämä maailma kuuluu jollekin toiselle, jota minä en tunne. Ehkä Mörölle. Tätä ei ole luotu muumipeikkojen asuinpaikaksi.”
Muumilaakso alkaa tuntua taas kotoisalta, kun Muumipeikko saa seuraa: Tuu-tikin, Pikku Myyn, uuniin piiloutuvan esi-isän, mutta talviurheilusta innostunut ylipirteä Hemuli on muumin mielestä jo liikaa.
Lopulta muumitalosta tulee eräänlainen vastaanottokeskus, kun Muumilaaksoon saapuu joukko kaukaisten laaksojen nälkäisiä mönkiäisiä, joiden kotikonnuilta oli Jäärouvan vierailun seurauksena loppunut ruoka.
”Joku oli väittänyt, että Muumilaaksossa oli pihlajanmarjoja ja hillokellari.”
Aluksi muumipeikkoa harmittaa, kun Muumimamman hillovarasto joutuu tulijoiden suihin, mutta päätyy lopulta ajattelemaan, ettei se ehkä olekaan niin vaarallista:
”Voihan sunnuntaitölkit panna piiloon. Ne puutarhamansikkahillot. Toistaiseksi.”
Kun Muumimamma keväällä herää, hän kiittelee poikaansa siitä, että tämä on pitänyt huolen vieraista.
”Ja kaikki sanovat: Sinä laitat aivan liikaa hilloja – ja miten ollakaan, kaikki tulee kuitenkin syödyksi!”