Blogg

Suomi-palkintouutisten valo – ja varjo

Ei ole mikään vähäpätöinen asia, että Suomessa asuva, arabiaksi kirjoittava Hassan Blasim palkittiin Suomi-palkinnolla ja palkintoperusteluissa ilmoitetaan: ”Blasim on loistava esimerkki Suomessa asuvan muunkielisen kirjailijan integroitumisesta suomalaisen kirjallisuuden kenttään.”

 Muunkielisellä kirjallisuudella on alettu tarkoittaa sellaista kirjallisuutta, joka on kirjoitettu jollakin muulla kielellä kuin suomeksi tai ruotsiksi. Ja Suomi-palkintouutisten valossa sen  asema näyttää suorastaan erinomaiselta. Kaiken lisäksi tuore Finlandia-voittaja Laura Lindstedtkin marssittaa Oneironiinsa eri puolilta maailmaa kotoisin olevia, eri kieltä puhuvia naisia.

Let’s play Dying!

”Kuunnelkaa nyt: BOOžestvennaja LjuBOF. Tältä minusta tuntui, täsmälleen tältä.”

Lindstedtin kuoleman jälkeiseen tilaan sijoittuvassa, mutta kovin elämänmakuisessa tarinassa eri kielet nivoutuvat luontevasti osaksi kerrontaa. Silti ne myös tehostavat ja terävöittävät ilmaisua, alleviivaavat teemoja ja tunnetiloja, niiden tärkeyttä.

Monikielisyydestä innostunut tutkija on tietenkin iloinnut näistä ajankohtaisista tapahtumista, jotka tekevät näkyväksi suomalaisen kirjallisuuden kielellistä moninaisuutta. Mutta hyvistä  uutista huolimatta emme vieläkään tiedä riittävästi siitä, millä kaikilla kielillä kirjallisuutta Suomessa kirjoitetaan, miten se löytää lukijansa tai millä eri tavoin yksikieliseltä näyttävä teksti voi olla monikielinen.

Suomessa ja muualla maailmassa on aina ollut kirjailijoita ja kirjallisuuksia, jotka toimivat monella eri kielellä, kieli- tai kansakuntarajoista välittämättä. Eikä kaikkia suinkaan ole syytetty epäisänmaallisuudesta samaan tapaan kuin Minna Canthia silloin, kun hän asemansa jo vakiinnuttaneena suomenkielisenä kirjailijana meni kirjoittamaan Sylvi-näytelmänsä ruotsiksi. Tämän tosiasian ei kuitenkaan pitäisi estää näkemästä sitä, että kielet ovat keskenään hierarkkisessa asemassa, yhä edelleen. Esimerkiksi saamen- tai karjalankielinen kirjallisuus eivät nykypäivän Suomessa saa osakseen riittävästi huomiota – eivätkä taloudellista tukea. Kaikki tuskin edes tietävät karjalankielisen kirjallisuuden olemassaolosta tai niistä toimista, mitä sen takaamiseksi tehdään.

Kieli järjestää meidät tähän maailmaan, kansakuntaan, sen instituutioihin, kuten esimerkiksi kouluun, yliopistoon – ja kirjallisuuteen. Yksi tutkimuksen tärkeistä tehtävistä onkin tämän järjestyksen näkyväksi tekeminen. Kieleen perustuvia syrjiviä rakenteita ja rajoja on paljon. Oleellisempaa kuin rajojen nimeäminen on kuitenkin sen selvittäminen, miten ja millaisissa tilanteissa rajoja tehdään ja ennen kaikkea: millaisin keinoin niitä on mahdollista purkaa.

Kirjallisuuden monikielisyys tarvitseekin vielä paljon nykyistä enemmän  huomiota julkisessa keskustelussa ja kirjallisuuteen liittyvissä päätöksissä, siis muulloinkin kuin vain palkintotilaisuuksien yhteydessä. 

--------

Kulttuurintutkimuksen päivien (Oulu 3.-4.12. ) teemana oli Rajat.  Kirjoitus perustuu osin siellä pitämääni lyhyeen alustukseen sekä Tampereella 7.-8.12. järjestetyn Kääntämisen kielet ja kehykset  -seminaarin herättämiin ajatuksiin.